En ole tilannut elämäni aikana yhtäkään lehteä kotiin. Naistenlehdistä en ole koskaan juurikaan pitänyt, mitä nyt joskus silmäillyt läpi työpaikan kahvihuoneessa. Jonkun tiede-lehden pariin olen saattanut jumittua pidemmäksikin aikaa, mutta en niistäkään en ole onnistunut tekemään pidempiaikaista tuttavuutta. Hiljattain kuitenkin sain kälyltäni pinon vanhoja perhe-lehtiä, ja onnistuin niistä useamman lukemaankin.
Lehtiä selaillessa huomasin, että eräs numero oli perehtynyt erityisesti isien rooliin perheessä. Pääkirjoituksessa ihasteltiin, miten hienoa ja jännittävää on että nykyään isätkin käyvät lastensa kanssa leikkipuistossa. Toisessa jutussa kolme isää kertoi arjestaan lastensa kanssa. Siinä päiviteltiin niin neuvolatätien, työpaikan kuin yhteiskunnankin suhtautumista tähän uuteen ilmiöön jota osallistuvaksi isyydeksi kutsutaan. Itse olen hieman ihmeissäni. Onko tämä todella yhteiskunnassamme näin uusi ja ihmeellinen asia? Muistan omasta lapsuudestani isäni hyvinkin ”osallistuneen” lasten juttuihin. Itseasiassa joissain asioissa jopa enemmän kuin äidin. Isä teki meillä usein ruoan. Isä siivosi siinä missä äitikin. Isä harjasi pitkät hiukseni lähes päivittäin, se oli jopa jonkin sortin rutiini. Äiti sai hoitaa palmikon teon, koska sitä isä ei osannut ihan niin hyvin. Nykyään kun minulla on omia lapsia olen huomannut, että isäni tykkää touhuta lastenlastensa kanssa enemmän kuin äitini.
Myös puolisoni on tällainen, harvinaislaatuinen osallistuva isä. Hän haluaa olla kotona lasten kanssa. Minä puolestaan otan ilomielin vastaan mahdollisuuden olla olematta jatkuvasti kotona. Lapsemme ovat ihania ja jokainen heidän kanssaan vietetty sekunti on korvaamaton, ja minulla onkin aikaisemmin ollut tapana käydä työpäivän aikana viettämässä ruokatuntia perheeni parissa. Kuitenkin, äitiysvapaalla ollessani kävin toisinaan työpaikalla viettämässä kahvitaukoa perhe-elämästä. Nyt teen lyhyttä työpäivää, joten saan viettää aamupäivät ja illat lasten kanssa. Ollessani töissä, n. 4-5 tuntia iltapäivällä, Isäntä saa nauttia laatu-ajastaan lasten kanssa. Hyvin on toiminut tähän mennessä.
En voisi kuvitella itseäni uraäidiksi, joka näkee lapsiaan vain aamuisin ennen töihin lähtöä ja taas iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Toisaalta en voisi myöskään kuvitella olevani täysipäiväinen kotiäiti, jonka arki pyörii lasten tarpeiden täyttämisen ympärillä. Pidän kultaisesta keskitiestäni ja sen suomasta vapaudesta.
Katsoessani Jenkkilän tuoreinta lahjaa Suomen teeveelle (Viikko ilman naisia) en voi muuta kuin ihmetellä. Ei kai sentään edes Jenkeissä, tuolla uusavuttomuuden ihmemaassa, voi noin pahasti stereotypiat kukoistaa. Haiskahtaa hivenen käsikirjoitetulta, mutta kuitenkin juuri kanavaa vaihtaessani koen hienoista helpotusta siitä, että oma Isäntä ei ole ollenkaan niin avuton. 🙂